Auttaja: RoPS:ssa ei ole pelannut pitkään aikaan ulkomaalaista, joka ei olisi istunut Harri Levon kyytiin.

Tumma mies nousee tummasta autostaan ja puristaa kättä. Siinä hän on, hiukan mystinen hahmo, joka on nähty ropsilaisten kyljessä iät ja ajat ilman mitään virallista asemaa.
Hän on huolehtinut seuraan tulleista ulkomaalaisista kuin isä pojistaan pian 20 vuotta.
Hoitanut paperiasiat ja pitänyt luvat kunnossa.
Näyttänyt kaupunkia, kuljettanut harjoituksiin ja kauppoihin, saattanut pankkiin ja lääkäriin.
Vienyt marjaan ja opettanut onkimaan.
Ja aina ilman palkkaa. Vapaaehtoisesti, talkoo- ja kaverihengessä.
Hän on Harri Levo, ja hän ajaa vuonna 1989 uutena ostamallaan Hondalla, jonka mittarissa on reilut 513 000 kilometriä.
Sen penkeillä on istunut melkein jokainen RoPS:ssa pelannut ulkomaalainen – parhaimmillaan kuusi yhtä aikaa.
Hypätäänpä kyytiin.

Ensin ylös Koskikatua, poikki nelostien montun.
Seuraavassa kadunkulmassa toimi taannoin puhelinliike, jonka edustalta Levo löysi kaksi miestä puhumassa kännyköihinsä.
Elettiin kesää 1994.
Yhdeksän vuotta aiemmin Levo oli muuttanut Helsingistä Rovaniemelle. Munkkiniemen ja Suomen liikemiesten kauppaopiston kasvatti oli palkattu jelppaamaan lappilaisia yrityksiä ulkomaankaupassa.
Sivuhommina hän edusti puhelinoperaattoria, joka välitti puheluja ulkomaille.
– Työnnyin juttelemaan, kun tummat miehet näyttivät olevan kaukana kotoa.
He olivat Emmanuel Siwale ja Zeddy Saileti. RoPS oli lennättänyt heidät vastikään Sambiasta liigajoukkueeseensa – Suomen pääsarjan ensimmäisinä afrikkalaisina.
Pelaajat neuvoivat ottamaan yhteyttä seuraan, jolta he olivat saaneet puhelimensa.
Levo otti. Operaattori sai asiakkaan, edustaja provikkansa ja RoPS hitusen pienemmät puhelinlaskut. Kaikki olivat tyytyväisiä.
Vuotta myöhemmin RoPS-johtaja Jouko Kiistala esitti Levolle, voisiko kielitaitoinen mies autella ulkomailta tulevien pelaajien paperisodassa, jota seurassa on tunnetusti riittänyt.
Levo suostui.
– Sanoin heti, etten ota tästä mitään palkkaa. Tämä on niin mieluista.
Kyse ei ole vain siitä, että Levo on aina ollut kiinnostunut ulkomaalaisista ja vieraista kulttuureista.
Eikä siitäkään, että hän pääsee työn vastapainoksi puhumaan urheilusta, joka on ollut hänen intohimojaan lapsesta saakka.
– Jos pystyy olemaan jollekin iloksi ja hyödyksi, miksei olisi? Ja kun tulee ihan vieraisiin ympyröihin, silloin apu vasta onkin tarpeen.
Siitä Levo tietää paljon itsekin.
Valtioiden rajat eivät ole pidätelleet perheessä, jossa on kasvettu kansainvälisyyteen.
Sisarusparvesta on lähdetty piikomaan maailmalle jo silloin kun au paireista ei ole tiedetty Suomessa juuri mitään. Levon sisko avioitui nuorena Hollantiin, isoveli amerikkalaistui oltuaan vaihto-opiskelijana Michiganissa.
Levo on itse parkaissut maailmaan Portugalin rannikolla, jossa teknikkoisä oli valvomassa paperitehtaan rakentamista. Myöhemmin työ vei perheenpään Brasiliaan saakka.
– Äiti sanoi aina, että koti on siellä missä matkalaukku, Levo sanoo ja kääntää autonsa keskustasta kohti Rantavitikkaa.

Sadetin nakuttaa Susivoudin nurmella, joka on vaihtamassa vaaleanruskeaa kevätpukuaan vihreäksi.
Levo ei löydä kaupungista kauniimpaa urheilupaikkaa.
– Kasvoin Munkkiniemessä, jossa on paljon puistoja. Kaipaan niitä ympärilleni.
Tienpätkä keskustasta Rantavitikalle on Levon silmissä Rovaniemen kaunein, ”keidas melkein keskellä kaupunkia”.
Siinä sivuutetaan Nätynginnokkakin, jonne Levo on tuonut pelaajia usein ongelle.
– Sambialaiset halusivat aina kalaan, vaikka kaatosateessa. Veivät sintit kotiin ja söivät.
Susivoudin reunalla Levon Honda on seissyt satoja kertoja, kun hän on tuonut ja vienyt harjoittelevia ulkomaalaispelaajia.
– Viisi poikaa takapenkillä ja yksi edessä, Levo muistaa ennätyskyytinsä.
Edessä istui tietysti Saileti – RoPS:n taannoisen sambialaisyhteisön kiistaton johtaja, kylänvanhin.
Nettipuhelimessa Levon tunnus on harrithefixer .
Sellaista miestä tarvittiin silloinkin, kun Saileti ja Mordon Malitoli päättivät hommata RoPS-vuosinaan autoja Sambiaan.
Sopivat löytyivät Japanista. Suuresta automaasta, josta ”voi ostaa turvallisin mielin tulematta petkutetuksi”.
Mutta kaikkein tärkeintä oli, että Japanissa on ratti oikealla, kuten Sambiassakin.
Kulkupelit rantautuivat konteissa Tansanian Dar es Salaamiin. Sieltä onnelliset omistajat hoitivat ne edelleen kotimaahansa.
Malitolille tuontiauto tiesi alkua taksihommille. Niillä hän on elänyt sen jälkeen kun polvivammat päättivät pelaajauran Rovaniemellä 2002.
– Oppivat autontuonnin kuviot niin hyvin että tekevät sitä vieläkin, Levo arvelee.
Tuskin olisivat oppineet, ellei Levo olisi saatellut heitä vuonna 2000 Rovaniemen teknisen koulun atk-luokkaan.
Sinne seuraavaksi.

Levo kääntää Hondansa pihalle, josta ei löydy sitä mitä tultiin katsomaan.
”Tekun” vanha siipi on purettu. Se, jonka Levo oppi tuntemaan Siperiana, kun hän toi sinne aikanaan neljä sambialaista alkeiskurssille.
Sailetin ja Malitolin lisäksi porukassa oli kaksi Chilufyaa , Dabid ja George .
Levo meni kurssille mukaan, ”istumaan poikien taakse, että ovat varmasti hiljaa ja pysyvät poissa tyttösivuilta”.
Lauantaisin kurssilaisilla oli lupa käyttää atk-luokkaa omin päin.
– Ja mehän käytimme, kun pojat surffasivat kaiken maailman jalkapallosivustoilla.
Kurssin priimuksena Levo muistaa Dabid Chilufyan. Levo oli hyvästelemässä häntä lentokentällä, kun tämän pelaajaura katkesi vammoihin vuonna 2001.
– Hän otti minua kaulasta kiinni, katsoi silmiin ja sanoi: Levo, olet pelastanut elämäni.
Vielä silloin saattaja ei ymmärtänyt, mitä lähtijä tarkoitti.
Totuus selvisi myöhemmin, kun Levo näki Sambiaan palanneesta Chilufyasta tuoreen kuvan. Yllä oli tumma klubitakki, kaulassa kravatti.
– Oli mennyt johonkin firmaan, näyttänyt mitä osaa ja saanut töitä. Jonkun tason johtohommia, Levo kertoo ja pyyhkäisee silmänurkkaansa.
– Paras palkinto, mitä olen saanut.

Rantavitikalta Levo suuntaa kohti keskustaa ja sillan yli Ounasvaaralle. Sen rinteille hän opasti syyskesällä 2009 korealaisen maalivahdin Kwon Jung-Hyukin siskon ja äidin.
Omaisten lomamatka oli päässyt venähtämään. Levo oli saanut otsa hiessä järjestellä papereita siihen kuntoon, että oleskelu saattoi jatkua. Ja keksiä siinä sivussa vieraille tekemistä.
Onneksi tuli mustikka-aika.
– Sanoin, että täällä vaaralla voitte poimia marjoja aivan vapaasti. Ja ne muuten poimivat.
Sinä syksynä Koskikadun bingotalosta, jossa useimmat pelaajat asuvat, löytyi tuskin ketään, joka ei olisi maistanut mustikkapiirakkaa korealaisittain.
Vuosien varrella RoPS:n paitaa on kantanut pelaajia noin 20 eri maasta.
– Ei ketään sellaista, jonka kanssa ei olisi tullut jotenkin toimeen, Levo kertoo.
– Olen sanonut kaikille, että olen apuna, mutta vain jos haluatte. Voin olla veli tai isähahmo, mutta holhoamaan en ala.
Kaikkein läheisin on ollut Saileti.
Hän pelasi Rovaniemellä 15 vuotta. Sinä aikana hän jakoi Levon kanssa kaiken – tai melkein kaiken, kuten myöhemmin kävi ilmi.

Honda pyörähtää saarenkyläläisen pizzerian pihassa.
Levo ja Saileti kävivät täällä usein yhdessä. Syömässä, jättämässä kimppaloton, muuten vain istuskelemassa.
Toisinaan miehet vain ajelivat ympäriinsä. Juttelivat niitä näitä tai olivat hiljaa. Saileti torkahteli, kuorsasikin usein kiertoajelulla Vanttaukselle ja takaisin.
Sailetin lapset puhuttelivat Levoa isoisäksi. Eikä mikään muuttunut, vaikka RoPS-vuosinaan Saileti erosi, löysi uuden vaimon ja perusti toisen perheen. Siinäkin Levo oli kuin perheenjäsen.
Kun Levo saatteli Sailetit lentoasemalle syksyllä 2009, silmät kostuivat.
– Tuntui kuin perhe olisi lähtenyt.
Sitten tuli 1. maaliskuuta 2011. Kännykkä soi.
”Levo, oletko kuullut?”
Soittaja oli John Allen, RoPS:n valmentaja ja läheiseksi tullut ystävä.
Poliisi oli hakenut harjoituksista Christopher Musondan. Hänen epäiltiin järjestelleen otteluiden tuloksia ja tapahtumia singaporelaiselle vedonlyöntihuijarille.
Lopulta yhdeksän RoPS:n ulkomaalaispelaajaa jäi kiinni.
Kuulusteluissa sambialaiset nousivat ensi kertaa kylänvanhintaan vastaan. Kävi ilmi, että Saileti oli junaillut vilppiä jo vuosien ajan.
Levo oli ensin tyrmistynyt, sitten loukkaantunut ja vihainen.
– Kuin puukko olisi lyöty selkään ja leikattu vielä kurkku auki, hän sanoo.
– Paras kaverini oli tehnyt tuollaista silmieni alla, ja naureskellut sisään päin. Otin sen hyvin henkilökohtaisesti.
Yhteydenpito päättyi kerrasta.
Miksi pelaajat pettivät kannattajat, joukkuekaverit ja koko seuran – mukaan lukien miehen, joka oli huolehtinut heistä kuin omista pojistaan?
Levo miettii sitä vieläkin.
– Ehkä he vain ajattelivat, että se on heidän oma asiansa. Että vilppiä voi tehdä, kunhan ei jää kiinni. Se on maailmalla niin tavallista.

Puoliltapäivin Levo kurvaa RoPS-talon pihaan ja poimii kyytiin keskikenttäpelaaja Ataulla Guerran , joka on juuri herännyt.
Keväällä ropsilaistunut Guerra on lähdössä edustamaan Trinidadia ja Tobagoa maaotteluihin Romaniaan ja Viroon. Sitä ennen on käytävä poliisilaitoksella panemassa paperit kuntoon.
– Terve!, Guerra tervehtii tuntemattomia vastaantulijoita virastotalon käytävällä.
Levo on ottanut asiakseen opettaa ”pojilleen” suomen alkeita. Tunnelma kevenee, jos osaa avata keskustelun suomeksi – vaikka sitten yhdellä sanalla.
Se tiedetään myös poliisilaitoksella, jossa nigerialainen puolustaja Alison istahti taannoin virkailijan eteen ja kajautti kuuluvasti:
– Kukkuluuruu!

Kuka?
Harri Levo
Syntyi nelilapsisen perheen nuorimpana 29. toukokuuta 1956 Portugalin Aveirossa, jossa teknikkoisä oli valvomassa paperitehtaan rakennusta.
Muutti jo vauvana Helsinkiin, jossa kasvoi lähinnä Munkkiniemessä.
Pelasi poikavuosinaan aktiivisesti jääkiekkoa Pohjois-Haagan Urheilijoissa ja espoolaisessa Jäähongassa sekä jalkapalloa Espoon Tikassa.
Valmistui vuonna 1979 laskentatoimen ylioppilasmerkonomiksi Suomen liikemiesten kauppaopistosta.
Työskenteli maahantuontifirmoissa lähinnä sisäänostajana, ennen kuin pyrki ja pääsi vuodeksi Vientikoulutussäätiön oppiin. Muutti Rovaniemelle lokakuussa 1985 johtamaan lappilaista yhteisvientiprojektia.
Toiminut sittemmin muun muassa vientiasiamiehenä ja pyörittänyt omaa yritystoimintaa, muun muassa idänkauppaa.
Tulee toimeen – tai sölkkää, kuten hän itse sanoo – seitsemällä vieraalla kielellä: englanniksi, ruotsiksi, norjaksi, venäjäksi, espanjaksi, saksaksi ja hollanniksi.
Eronnut , ei lapsia.
Motto: laiskuus on paras viisauden alku.

Risto Pyykkö
© 2013 Lapin Kansa