Seuratoimintaan voi osallistua monissa rooleissa, isoissa ja pienissä. Toisinaan ulospäin pienillä rooleilla on tekijälle iso merkitys, näin on myös Kai Altin kohdalla.

Kai Altin lapsuus- ja nuoruusvuodet olivat jalkapallon täyttämät. Ura RoPS:n Nappulaliigassa alkoi kuitenkin pettymyksellä. Kotia lähinnä sijainneen Susivoudin kentän joukkue Stoke City oli jo ehtinyt täyttyä, kun hän ilmoittautumispäivänä ehti kentälle jonon jatkoksi. Suru oli onneksi lyhytaikainen, sillä Lapinaukean Arsenalissa oli vielä tilaa.

– Nappulaliigasta kuljin koko polun A-junioreihin asti, jossa huipennuksena Suomen mestaruus vuonna 1988. Pelaajana koin olevani enemmänkin tunnollinen kuin erinomaisen lahjakas. Kunto ei kuitenkaan loppunut koskaan, puolustuspään työjuhtana ahkeroinut Alt muistelee.

Nuoruusvuosina jalkapallo oli kiinteä osa elämää ja sen parissa vietettiin aikaa monella tavalla.

– Treenattiin paljon ja niiden ulkopuolella luettiin Futaria ja lauantaisin katsottiin televisiosta Valioliigaa. Suosikkijoukkue oli Liverpool ja pelaajista fanitin erityisesti Kenny Dalglishia ja maalivahti Bruce Grobbelaaria.

Jalkapallon lisäksi Alt suoriutui hyvin myös koulussa. Lukion jälkeen hänelle aukesi paikka Lapin yliopiston oikeustieteellisestä tiedekunnasta. Varsinaista uraa jalkapallosta hän ei koskaan ajatellut, vaikka pelikavereita viereltä tähtäsi ja myös ylsi lajin parissa pitkälle.

– Fyysisiä edellytyksiä ehkä olisi ollut, mutta henkisiä ei. Puuttui uskallus ja itseluottamus ryhtyä tavoittelemaan jotain enemmän.

Nuoren miehen elämän täytti vielä joitakin vuosia puulaakijalkapallo, armeija, opiskeluelämä ja työssäkäynti. Ulkopuolelta katsottuna kaikki oli siis mallikkaasti. Melko nopeassa tahdissa elämä otti kuitenkin aivan toisenlaisen suunnan.

– Lyhyen ajan sisälle sattui ero parisuhteessa ja traumaattinen tapahtuma henkilökohtaisessa elämässä. Samaan aikaan olin töissä baarissa ja se osoittautui ainakin omalla kohdallani tehokkaaksi tavaksi alkoholisoitua.

Elämä suistui kokonaan raiteiltaan ja pahimmassa vaiheessa Alt eli asunnottomana, joskaan tuosta ajasta ei paljoa muistikuvia ole. Tämä vaihe päättyi katkolle vuonna 2000.

– Jotenkin minulle järjestyi asunto, johon eristäydyin lähes täysin. Koen, että elin 19 vuotta käytännössä normaalin elämän ja yhteiskunnan ulkopuolella. Välillä yritin jatkaa opintoja tai käydä töissä, mutta todellista elämänhalua ei vain ollut. Tuolloin en osannut itse puhua, mutta en kokenut, että kukaan olisi myöskään kunnolla kysynyt. On aika ihmeellistä, miten erilleen kaikesta normaalista ihminen voi ajautua ja kuinka pitkään ulkopuolella voi olla.

Pitkä tie tasapainoon

Polku kohti uutta elämänvaihetta avautui Altin omien sanojen mukaan pohjakosketuksen kautta. Työkaluja uuden elämän alkuun oli kuitenkin vähän. Hän palasi nuoruusvuosilta tuttuun suorittamisen malliin. Töitä ja kuntokuuria lähes manian vallassa.

– Aloin toteuttamaan tyhmyyden määritelmää eli tein kaiken kuten ennenkin ja odotin eri lopputulosta. Sekopäinen suorittaminen oli yritys palata elämään. Pysyin päihteettömänä, mutta jokin toinen hulluus tuli tilalle.

Päihteettömän elämän alku on harvoin helppo ja saman kokenut tuttava näki tilanteen. Hän kertoi raitistumisestaan vertaistukiryhmien avulla.

– Minun maailmaani ei aiemmin mahtunut ajatus avun hakemisesta. Olin pitänyt sitä heikkoutena. Kärsin myös ihmisten pelosta ja ajatus ryhmään kuulumisesta kauhistutti. Pikkuhiljaa kuitenkin lähdin ja viisi vuotta olen nyt aktiivisesti niissä toiminut.

Vaikeiden vuosien aikana jalkapallo ei kuulunut entisen futisfanaatikon elämään juuri lainkaan. Yksittäisiä tapaamisia vanhojen pelikavereiden porukoissa, joissa käytiin ehkä paikalla, mutta ei oltu oikeasti läsnä. Tänä päivänä, kun RoPS pelaa kotona, on myös Alt usein paikalla.

– Ihmiskontaktit olivat olleet minulle pitkään hyvin pelottavia, mutta tiedostin myös, että ulos ja ihmisten seuraan on mentävä väkisin. Menin kolmisen vuotta sitten -88 mestaruusporukan tapaamiseen ja kerroin Poikajärven Matille, että tarvitsen sosiaalisia kontakteja. Tehtiin hyvä diili. Seura sai makkaranmyyjän ja minä syyn lähteä ulos ja jutella ihmisille, vaikka lyhyestikin.

Oman tarinansa kertomista Alt ei häpeile.

– Suurin osa ihmisiä pelkää asioita, joita ei tunne. Elämässä voi tapahtua kaikenlaista kenelle tahansa.

Tällä hetkellä monet tärkeät perusasiat ovat kunnossa. Alt on palannut opintojen pariin ja toiminta vertaistukiryhmissä on merkityksellistä. Pelipäivässäkään ei ole enää kysymys voittamisesta tai häviämisestä.

– Ei minulle ole niinkään tärkeää kuka voittaa tai häviää, pelaajiakaan en muista nimeltä kovin montaa. Mekki taitaa tehdä paljon maaleja. Minun roolini on nyt tämä, ja se on hyvä näin. Monelle tällainen talkoohomma on ehkä ikävä velvollisuus. Minä käyn täällä, koska se osaltaan auttaa pysymään hengissä.

RoPS:ssa toimii iso määrä vapaaehtoisia. Jokaisen vapaaehtoisen panos on seuralle tärkeä. Kerromme tämän vuoden aikana vapaaehtoisten työn tärkeydestä verkkoartikkeleiden sarjassa.

Teksti ja kuva: Anne Raja-Hanhela